Two Finns in Finnmark

Perjantaina 23.5 noin klo 6:00 lähti uskollinen combo kiitämään läpi Suomenmaan kohteenaan legendaarinen Varanginvuono. Oulun digitarvikkeesta muistikortti ja telekonvertteri rikkaampana saavuimme ensimmäiseen illanviettoon vielä lumilaikkuisen Kiilopään juurelle. Huomenna olisi tarkoitus polkaista retki kunnolla käyntiin kiirunan kuvaussessiolla. Sää oli harmaa ja sateinen, joten tavoitteet olivat tasoa "tunnistettava kuva riittää, jos edes lintu löydetään". Kanalintujen kannalta ilta oli kuitenkin lupaillut hyvää, sillä teeri, metso ja riekko olivat jo esittäytyneet ajomatkalla.

Kiilopäälle kiivettiin sään ollessa pilvinen ja paikoittain hyvinkin sumuinen. Riekko yhytettiin maastoutuneena sivupolulta ja pikkukuovit, kapusta- ja sinirinnat sekä kivitaskut säestivät kipuamista. Huipulla sumu sakeni entisestään ja kiirunasta ei ollut tietoakaan. Alaspäin lähdettiinkin eri reittejä jo valmiina hyväksymään ensimmäinen kuvaushuti. Mutta mutta... valkea laikku puskassa sadan metrin päässä herättää huomion ja pian vaihdankin kiirunan kanssa katseita usvaverhon lomitse. Pikainen soitto huutomatkan ulkopuolelle ehtineelle Porkalle ja kohta jo kamerat raksuttavat muistikortteihin ensisarjoja. Pian puskasta putkahtaa myös naaras ja saamme seurata pariskunnan kevättoimia kiitollisesti alueen ainoalla lumilaikulla. Sumusta huolimatta kuvatkin onnistuivat kivasti. Tästä on hyvä jatkaa!

Riekko luottaa loppuun asti suojaväriinsä ja onkin monen matkaajan säikyttänyt lähtiessään lentoon kovalla metelillä aivan jalkojen juuresta.

Kivitasku on pohjoisen tyyppilaji. Sen tapaa lähes kaikkialta ohikulkijoita epäilevästi tähystelemästä.

Kiiruna keväthangella. Sumu ei ainakaan täysin estänyt kuvaamista ja olen lopputulokseen tyytyväinen.

Tihkuisassa säässä matka jatkui Inarin kautta Utsjoelle. Matkaa piristi uivelopariskunta ja vähän ennen rajaa taistelevat suokukot aiheuttivat kuvauspaussin laajan suoalueen kohdalle. Pian havaitsin suon laidalla lekuttelevaa liikehdintää ja suopöllöhän se siellä saalisteli. Taivaalla lensi kaakkuri ja keltavästäräkit kisailivat mättäillä. Pian Porkka tarkkakatseisena miehenä äkkäsi piileskelevän jänkäkurpan kasvillisuuden seasta. Kamerat raksuivat ja sitten pääsin huudahtamaan kauan toivotun hälytyksen: "tunturikihu!". Kihu lensi suoraan ylitsemme ja kamera lauloi. Hetken taivasteltuamme onneamme jatkui matka rajan yli Norjanmaahan.

Suokukoilla on päällään monenkirjavia kaulureita ja otteluita käydään tauotta.

Siinä se liitää. Tunturikihu nyt myös vihdoin Suomen rajojen sisällä!

Norjaan päästyämme sää vain muuttui sateisemmaksi ja Varanginvuonosta ei juuri näköaloja nautittu. Vadsö ja Ekkeröya ohitettiin pikaisesti vastoin alkuperäissuunnitelmia. Ennen Vardötä sadepilviin ilmestyi aukko jo haistoimme tilaisuuden pikaiseen puolentunnin staijjiin/kuvaussessioon. Auto ensimmäiseen levennykseen ja putkea kantoon. Ihmetys olikin ilmeinen, kun kiikarit silmille nostettuani ensimmäinen laji, joka verkkokalvoille piirtyi oli retken toinen pääkohde: Leveäpyrstökihu! Huutoa ja käsienheiluttelua Porkalle ja pian kamera sai taas takoa kortille todistusaineistoa etääntyvästä linnusta. Vielä merisirrejen ja isosirrien osoittauduttua kuvausystävällisiksi oli ilo säästä huolimatta ylimmillään.

Toinen tavoite täyttynyt ja jopa dokumenttikuvalla. Matkan alku ei voisi olla lupaavampi.

Merisirri oli yleisin kahlaaja Varanginvuonolla, joskin niiden havaitseminen rantakivikosta on haastavaa.

Isosirriparvia lensi vuononrantaa pitkin huimaa vauhtia.

Vardön saari on 88 metriä merenpinnan alitse sukeltavan tunnelin päässä. Pikkuruisen ja kaikkien aikojen kalleimman kebabin jälkeen suunnaksi otettiin Hamninberg ja sinne johtava kuvankaunis (todella) kapea tie. Heti ensimmäisellä rannalla jalkauduimme kuvaamaan merisirrien ja suosirrien ruokailua vaihteeksi hieman ohuemman pilvikerroksen peittäessä taivaanrantaa. Paikalle lennähti myös kaksi karikukkoa, mutta koska oletin lajin hoituvan helposti myöhemminkin, jäivät kuvat ottamatta. Emme kuitenkaan törmänneet enää retkellämme karikukkoon, kuin yhden ohilentävän ja toisen Porkan hetkettäisesti havaitseman linnun voimin.

Suosirri on kovin pieni juuri ja juuri varpusta kookkaampi kahlaaja.

Tiellä Hamninbergiin lumivallit olivat vielä paikoin yli kaksimetrisiä ja ylänköosuudella vastaan tulivat ensimmäiset lapinsirkut. Saavuttuamme perille laitoimme auton parkkiin rannan tuntumaan. Seuraavan päivän tavoitteena oli koluta merta jääkuikan toivossa. Autosta noustuani otin muutaman askeleen ja katsahdin nopeasti kiikareilla merelle. Aloin välittömästi kävellä takaisin autoa kohti. Porkan tiedusteluun vastasin tyynesti, että lahdella näyttää uiskentelevan jääkuikka. Putki rantaan ja kyllä, siellä se jääkuikka surffaa aalloilla. Olut tölkit aukeavat ja totean matkan kohdelajieni hoituneen ennen kuin ehdimme edes kunnolla putkenvartta pitkin tuijottaa.

Kuin pisteenä iin päälle makuupusseja valmistellessamme auton vierustalle pyrähtää pikkulintuseurue. Kiikarit silmille ja epäuskoinen toteamus Porkan suuntaan: "Noihan on tunturikiuruja!" Muutama kuvaa ja taivastelua myöhemmin ei voi kuin todeta päivän olleen tarjonnaltaan lähes satumainen näin Varangin ensikertalaisille.

Todiste siitä kuinka kaukana Turun +27 asteesta ollaan.

Lapinsirkku on hieno lintu, vaikkei minua kovin lähelle päästänytkään.

En uskonut onneni riittävän kohtaamiseen tunturikiurun kanssa. Kulunut vuorokausi jäi muistiin parhaana lintupäivänäni tähän mennessä.

Seuraavana päivänä oli tuuli yltynyt ja sää entistä hyytävämpi. Olin aamukävelylläni löytänyt lupaavan näköisen kalliomuodostelman, jonka läheisyydessä suulat hakivat vauhtia aalloista. Kipuaminen liukkaalla kalliolla kannatti, sillä suulakuvien lisäksi muistoiksi tulivat kivat tyrskykuvat pikkukajavista ja ohilentävästä, jo toisesta, leveäpyrstökihusta. Makeaa.

Suula omassa ympäristössään. Näiden lintujen kalastelun näkeminen on hieno elämys. Kotoisen kalatiiran syöksyt ovat aika rauhallisia tämän lajin jopa yli 100km/h tapahtuviin hyökkäyksiin.

Pikkukajavia on myös mukava kuvata niiden omassa elementissä keskellä tyrskyjä.

Retken teemakuva: pulmunen, lumisade ja taustana kauniinhohtava ajokki.

Seuraavaksi oli vuorossa itse retki Hornöyan lintusaarelle Vardön lähivesille. Sain tiedusteltua meille yöpymisen majakalle ja saimmekin näin ruhtinaallisesti aikaa kuvata saaren linnut kaikista mahdollisista kulmista. Venematka saarelle kovassa merenkäynnissä johti odotettuun kasteluun. Swedemount kuitenkin piti pintansa ja saarelle asteltiin kutakuinkin kuivin jaloin.

Kuvauspaikkana Hornöya on käsittämättömän hyvä. Tilanteita riittää ja kuvata voi ainakin keväällä ympäri vuorokauden. Saarella pesii häkellyttävät määrät pikkukajavia, lunneja, ruokkeja ja etelänkiisloja. Karimetsot ja pohjankiislat ovat vähempilukuisia, mutta kuitenkin helposti kuvattavissa. Pohjankiisla ehkä vaikeimpana, sillä sen erottaminen etelänkiisloista vaati tarkkaa silmää. Itse paikasta voisi kirjoittaa vaikka mitä. Helpointa lienee todeta sen olevan jokaisen luontokuvaajan kokemuslistalla todellinen unelma ja vielä helpommin budjetoitavissa kuin esim. Amazonin vastaavat elämykset. Mene ja koe on paras neuvo jonka voin antaa.

Karimetsot ovat laiturissa vastassa saarelle tulijoita. Laji on kaunistettu versio suomalaisillekin tutusta merimetsosta.

 Etelänkiislat sujahtelevat ilmassavähän missä sattuu ja läheltä piti -tilanteita syntyy kuvaajan ja muiden lintujen kanssa.

Lunni on ehkä saaren kuvatuin laji hullunkurisen ulkomuotonsa vuoksi. Pikku vipeltäjiä on kuitenkin yllättävän vaikea kuvata niiden sujahdellessa piiloon pesimäkolojensa uumeniin.

Korppi käy saaressa ryöväämässä muiden lintujen munia ja poikasia. Näiden ilmaantuminen on kuultavissa pikkukajavien yltyessä kovaan kiljuntaan.

Eräs harmaalokki päätti pesiä aivan majakalle johtavan polun viereen.

Kummallinen piipitys majakkapolun varrella paljastui vuorihempon lauluksi. Iloinen sekä odottamaton yllätys ja samalla minulle uusi tuttavuus.

Hornöyan reissun jälkeen kiertelimme kuvaillen ja majoittuen siellä täällä vielä Porsangerinvuonon kautta Altavuonolle, josta suunta Kautokeinon kautta Suomeen.

Liro vaihteeksi Pohjoisen tundralla Mietoistenlahden sijaan.

Piekanoita löytyi matkan aikana lekuttelemasta useita kymmeniä.

Altassa oli vuorossa vielä pieni kipuaminen vuonon kauneutta ihastelemaan.

Kaiken kaikkiaan matka oli hieno kokemus, vaikka onnistuinkin gopro-kamerani sen aikana hävittämään. Kilometrejä kertyi noin 3500 ja lajeja 135. Hienoinpia olivat: jääkuikka, tunturikihu, 4 leveäpyrstökihua, 5 suopöllöä, myrskylinnut, suulat, tunturikiurut ja vuorihempot. Kuvattavaa oli enemmän kuin akku ja muistikortit antoivat myöden. Varangi tarjoili unohtumattoman kattauksen.

Kesää tulloo

Kesä tulee ja bloggaus jää siinä helposti jalkoihin. Eipä siinä mitään. Arktinen muutto on kovimmillaan ja paljon lintuväkeä on siirtynyt itärajalle muuttomassoja tarkastelemaan. Itse olen tyytynyt lähitienoisiin. Mynämäen maalaismaisema ja Kemiön metsät ovat olleet lähinnä ohjelmassa ja nekin laiskanlaisesti. Asia korjataan perjantai aamulla alkavalla Pohjois-Norjan kiertueella. Tarkoitus on käydä kuvaamassa mm. lunneja Hornöyan lintusaarella ja ihastella jäämeren ihmeitä Slettnesin lakeuksilla.

Tämän rauhallisemman ja odotuksentäyteisen jakson aikana ovat hyönteissyöjät saapuneet sankoin joukoin. Toukokuun tornien taistossa havaitsimme jo haara- ja räystäspääskyjä ja kuluneella viikolla alkanut helleaalto toi tervapääskyt Mynämäelle. Satakielet, herne- ja pensaskertut naputtavat, sirittävät ja raksuttavat lähes joka puskassa ja käkikin on kukkuillut jo useamman viikon.

Liro viivähti mynäjoella riippusillan kupeessa.

Peltosirkku löytyi viimevuotiselta laulupaikaltaan Sunilan kartanon läheisyydestä. On hienoa että tätä rajusti vähentynyttä lajia edelleen löytää visertämästä, vaikka huolestuttava kannan romahdus voi johtaa kohtalokkaisiin seurauksiin. Tästä meillä on valitettavana esimerkkinä kultasirkku.

Kemiössä yleisimpiä vastaantulijoita ovat olleet metsäkirviset, peipot, punakylkirastaat ja viimeaikoina pajulinnut. Sirittäjä on jo saapunut meidän metsälle, mutta kaivattua idänuunilinnun laulua ei ole vielä korvaan osunut. Kuin enteenä tulevasta pohjoisen reissusta laskeutui sinirinta kotipihan puupinolle levähtämään.

Sinirintakoiras on juhlapuvussaan koreimpia pikkulintujamme. Ruosteenvärinen pyrstö on hyvä tuntomerkki linnun sujahtaessa puskien välillä.

Leppälintu on valinnut tienvarren pöntön asunnokseen.

Kirjosiepot ovat helpoimpia kuvattavia.

Laulurastas toisaalta on hankala tapaus. Tämä onkin lintukuvaamisen arkea. Yleensä julkaistut otokset ovat yksi sadoista, joillain lajeilla jopa tuhansista yrityksistä.

Veneenhakureissua säesti pesaskertun liverrys.

Ja lopuksi vähän muutakin Kemiön faunaa. Kaksoset ovat ilmeisesti viimevuotisia vasoja, sillä sen verran hölmistyneinä ne tähtäävää ihmistä möllöttivät. Heidän onnekseen metsästän vain kameralla.

Seuraavaan settiin onkin sitten luvassa jo (toivottavasti) laadukkaampia kuvia pohjoisen tiettömiltä lakeuksilta. Combo on huollettu ja muonat hankittu. Perjantaina noin klo. 6:00 aamulla on lähdön hetki ja diesel alkaa vaihtua kilometreiksi. Luvassa on puuduttavaa istumista, hikeä, koskematonta luontoja ja kaikkea siltä väliltä. Yötön yö here we come!