Hirakata Birding III

Launantaina oli taas suuntana Nankoun lintureservaatti Osakanlahdella. Juna lähti Makinon asemalta 5.12 ja Kyobashiin saavuttiin jo reilusti ennen kuutta. Koska Nankoun luksuspiilo aukeaa vasta yhdeksältä, oli tarkoitus ensin taas katsastaa muuttulinnut Osaka-jo puistosta. Puisto kerää muuttolinnut tehokkaasti yksinkertaisesti siitä syystä ettei alueella ole muuta suurikokoista metsikköä.

Ja kyllä taas kannatti. Tällä kertaa etsimen eteen lensi amurinuunilintu, lapinuunilintu sekä japaninpikkutikka. Helpoin tapa erottaa amuri lappalaisesta uunilinnusta on tarkastella linnun päälella olevaa ylimääräistä juovaa. Lapinuunilinnulta sitä ei löydy. Näin myös pikaisesti sinikaapusiepon, mutta tämä karkasi levistöön ennen kuin sai kamerani kuvauskuntoon. Kuva tämän lajin koiraasta juhlapuvussa on korkealla toivelistallani. Yllätyksekseni rastaat puuttuvat vielä täysin. Olen lukenut useista lähteistä, että Osaka-jo on talvisaikaan varsin erinomainen rastas ja sorsalintupaikka.

Nankoun auettua yhdeksältä liityin paikallisten kuvaajien joukkoon piilo"kojuun". Nousuvesi osui aavistuksen kohdalle ja kahlaajia ei näkynyt kuin muutama valkoviklo ja viisi rusokaulasirriä. Kalasääksejä sen sijaan oli paikalla kolmin kappalein ja suurin osa ruuduista menikin niitä seuratessa. Lentokuvauksessa 500mm + 1.4x alkaa tuottaa jo huomattavaa hankaluutta löytää kohde taivaalta. Onneksi jälki on edelleen veitsenterävää kunhan kameran takana on osaava käyttäjä. Huonojen ruutujen määrästä päätellen parannettavaa vielä on.

Japaninpikkutikka on suurten puistojen vakioasukas. Kuvattavaksi se on hankala, sillä lintu ei juuri pysähtele runkoa pitkin juostessaan.

Koska ei Lapissa onnistunut niin Japanissa sitten. Lapinuunilintu.

Tiaisparvissa viihtyy usein myös japaninrilli.

Nankou Gopron silmin. Lietteet alkavat noin 10m kuvausikkunoiden alta.

Sääksi taustallaan Osakan satama-alueen tankkeri.

Lopuksi vähän lähikuvaa harmaahaikarasta.

Hirakata Birding II

 Viime viikonloppuna tulin urheilleeksi kävelyretken Hirakatasta Kiotoon. Matkaa kertyi Oguran peltoalueen kautta noin 25 kilometriä. Matkalla lintuja näkyi heikosti, joskin loppuosuudella löysin pitkänokkatyllin rantakivikosta. Kiotossa kuvasin vielä hetken haarahaukkoja ennen junamatkaa takaisin Hirakataan.

Päivän ensimmäinen laji: niittysirkku. Lintu on alueella yleinen, mutta kuvauskohteena hankalimmasta päästä.

Jalohaikara on jokivarrella yleinen.

Pitkänokkatylli on hankala erottaa rantakivikosta, vaikka se kuvassa selvänä näkyykin.

Suomessa joen yllä leijaileva haarahaukka saisi paikallisiin lintumiehiin vipinää aivan erilailla.

Tällä viikolla on tullut tehtyä kaksi retkeä lähiseudulle. Ensimmäinen oli vain muutaman kilometrin kävely ennen luentojen alkua. Tarkoituksena oli koettaa 1.4x telejatkeen toimivuutta 500mm putken kanssa. Alussa malliksi ei suostunut kuin harmaahaikara, mutta kotimatkalla löysin kuningaskalastajan ja pilvisestä säästä huolimatta sain muutaman kelpo otoksen.

 Kuningas itse.

Ja onnistuipa saamaan kalankin.

Tämän päivän retki olikin jo astetta totisempi. Tarkoitus oli mennä katsastamaan Nankou Bird Sanctuary Osakanlahdella ja herätys olikin asetettu jo ennen kuutta. Koko päiväksi luvattu pilvisää vei parasta intoa kuvaamiselta, mutta voihan sitä välillä keskittyä enemmän lintuihinkin. Tunnin junailun päästä olinkin jo syömässä ravitsevaa aamupalaa (valmisleipää ja kivennäisvettä) Osakanlahdella. Lahti oli jokseenkin tyhjä ja löysinkin vain yhden japaninlokin sekä merimetson. Taustalla kivikkorastaat säestivät aamiaista.

Nankoun puisto olikin jo jotain ihan muuta. Väijytys tapahtuu lähes hotellin oloisesta (ainakin näin suomalaisittain) rakennuksesta josta on hyvä näkyvyys lietteille ja saranoilla avattavat pikku-ikkunat kuvaamista varten. Kertakaikkiaan positiivinen kokemus. Lisäksi seinustat ovat täynnä tietoa alueen linnustosta ja päivän lajit on kirjattu määrittäin tussitaululle. Kauempaa tulleet voivat tutustua kuvatauluun, joka näyttää mitä todennäköisiä lajeja tähän aikaan vuodesta voi nähdä. Tietenkään unohtamatta virvoitusmaatteja joita löytyy riittävästi.

Kahlaajalajeja näkyi hienosti. Tässä päälimmäisiä: valkovikloja, taigavikloja, rusokaulasirrejä, pikkusirrejä, kaksi lampivikloa, rantasipi ja rantakurvi. Jalohaikara ja viirupääkottarainen olivat yleisiä ja pyrstötiaisparvi sekä kalasääksi pyörähtivät myös alueella.

Mietoistenlahdelta tuttu lampiviklo ikuistui vihdoin myös kortille.

Rantakurvi ei suostunut tulemaan 50 metriä lähemmäs.

Iltapäiväksi otin vielä ohjelmaan Osakanlinnan puistot, joihin juttujen mukaan kertyy hyvä määrä muuttavia lintuja. Ja ei aikaakaan kun yhytin kauan kanssani kuurupiiloa pelanneen kirjotiaisen. Tintin jälkeen ruutuun ilmestyi reissun suurin yllättäjä: narsissisieppo ja vielä komea koiras kaiken kukkuraksi! Löytöni sai aikaan myös muutaman paikallisen lintumiehen ja naisen saapumisen paikalle kameroineen. Kyllä ne gaijinitkin osaa... Mutta siis hyvät oli fiilikset. Tämän lisäksi vielä Osaka tarjosi ruskosiepon ja viiruharmaasiepon. Ei voi valittaa ja ensiviikonloppuna varmaan uudestaan sama kaava.

Yleinen, mutta monelle hankaluuksia tuottava kirjotiainen.

Upea koiras narsissisieppo.

Ruskosieppo ja kirjoharmaasieppo muistuttavat kovasti toisiaan. Tässä kirjoharmaasieppo. Erottajana toimii rinnan viirutus.

Hirakata Birding

Noniin. Nyt on reilut pari viikkoa vierähtänyt Japanissa ja vihdoin aikaa riittää myös lintutarjontaan tutustumiseen. Hirakatan kaupunki sijaitsee Osakan metropolialueella, jossa Kyoto ja Kobe mukaan lukien asuu noin 18 miljoonaa ihmistä. Tästä luonnollisesti seuraa betonivoittoista ympäristöä kävelyretkille, mutta pari puistoa ja jokivarsipensaikot tarjoavat ainakin alkuun riittävästi viihdettä.

Pikkuvarpunen lienee alueen yleisin lintu. Suomalaiselle havainnoitsijalle iloisena yllätyksenä tulee haikaroiden paljous. Harmaahaikara ja jalohaikara osuvat helpoiten silmään ja myös silkkihaikara ja pikkujalohaikara esiintyvät jokivarrella. Lehmähaikara on toistaiseksi onnistunut piiloutumaan minulta, mutta edellispäivänä löysin yöhaikaran (nukkumasta?) keskellä päivää sillan alta.

Japaninbulbuli ja viirupääkottarainen ovat myös yleisiä ja pedoista vastaan on tullut haarahaukka, tuulihaukka ja sääksi. Lisäksi idänturturikyyhky on runsas ympäri Hirakataa. Muut lajit ovat toistaiseksi tulleet vastaan pienempinä määrinä tai yksittäin. Tällaisia ovat olleet mm. aasianräystäspääsky, haarapääsky, härkälepinkäinen, japaninviherkyyhky, pikku-uikku jne.

Aloitetaan perhosilla. Tämä on otettu 24-105mm f/4 lasilla.

Tässä vauhdissa 500mm f/4 ja välimatka 25 cm sijaan ~5 metriä.

Aamulla puoli kuudelta on yllättävän rauhaisaa.

Sieltähän se vihdoin löytyi! Lieneekö sama lintu, joka pummattiin Ukissa?

Paikallista pusikkoa.

Härkälepinkäinen oli vähän turhan säikky eikä päästänyt kolmeakymmentä metriä lähemmäs.

Japanin rilli. Aika pöljä nimi noin hienolle linnulle...

Japanese tit. Tämä tintti muistuttaa erehdyttävästi talitinttia, mutta tutkijat ovat huomanneet ettei se risteydy talitinttien kanssa alueella jolla molemmat lajit esiintyvät. Näin ollen useimmat maat ovat jo päivittäneet linnun omaksi lajikseen. Suomi näyttää olevan niitä harvoja maita, jossa lintua vielä pidetään talitiaisen alalajina.

Tie vie Itään

Kesä 2014 tuli ja meni. On aika siirtyä vuodeksi vehreämmille laitumille. Japanin lintumaailmaan on tutustuttu nyt useamman kirjan ja blogin voimin, ja luvassa lienee unohtumaton vuosi. Tarkoitus on katkaista 300 kuvalajin rajapyykki ja miksei enemmänkin.

Lajiruksailu on tuottanut tähän mennessä 222 Suomi-lajia ja 253 ulkomaan ihmeet mukaan lukien. Kuvia on jo yli 200:sta lajista. Lienee realistista, että seuraavan kymmenen vuoden sisällä katkeaa 300 Suomi-pinnaa. Seuraavat yhdeksän kuukautta keskitytään kuitenkin vain Japanin-pinnojen kasvattamiseen.

Tästä on hyvä jatkaa. Vielä lopuksi vähän viimeaikojen otoksia.

 Lappeenrannan mökkivierailulla maisemaa somistivat useat härkälinnut.

Seuraavaksi Imatralainen haapana.

Harmaahaikara otti yhteen merikotkan kanssa äänekkäin seurauksin. Valitettavasti pimeys oli jo niin mittava, että vuoden luontokuvan sijasta on tyytyminen seuraavan päivän ohilentoon.

Lännessä vaikea mehiläishaukka hoitui huvittavan helposti Itärajan tuntumasta. Parhaimmillaan yhtäaikaa ilmassa oli kymmenen yksilöä.

Vuoden nappisilmä -palkinto menee kuvausystävälliselle pyrstötiaispoikueelle.

Kotona mietoistenlahdella kummastusta on herättänyt mustanaamioinen merihanhi.

Paikallinen kanahaukka terrorisoi tuttuun tapaan hanhimassoja.

Ja onhan sitä tullut kuvattua myös perhosiakin. Tässä amiraali.

さよなら!

Two Finns in Finnmark

Perjantaina 23.5 noin klo 6:00 lähti uskollinen combo kiitämään läpi Suomenmaan kohteenaan legendaarinen Varanginvuono. Oulun digitarvikkeesta muistikortti ja telekonvertteri rikkaampana saavuimme ensimmäiseen illanviettoon vielä lumilaikkuisen Kiilopään juurelle. Huomenna olisi tarkoitus polkaista retki kunnolla käyntiin kiirunan kuvaussessiolla. Sää oli harmaa ja sateinen, joten tavoitteet olivat tasoa "tunnistettava kuva riittää, jos edes lintu löydetään". Kanalintujen kannalta ilta oli kuitenkin lupaillut hyvää, sillä teeri, metso ja riekko olivat jo esittäytyneet ajomatkalla.

Kiilopäälle kiivettiin sään ollessa pilvinen ja paikoittain hyvinkin sumuinen. Riekko yhytettiin maastoutuneena sivupolulta ja pikkukuovit, kapusta- ja sinirinnat sekä kivitaskut säestivät kipuamista. Huipulla sumu sakeni entisestään ja kiirunasta ei ollut tietoakaan. Alaspäin lähdettiinkin eri reittejä jo valmiina hyväksymään ensimmäinen kuvaushuti. Mutta mutta... valkea laikku puskassa sadan metrin päässä herättää huomion ja pian vaihdankin kiirunan kanssa katseita usvaverhon lomitse. Pikainen soitto huutomatkan ulkopuolelle ehtineelle Porkalle ja kohta jo kamerat raksuttavat muistikortteihin ensisarjoja. Pian puskasta putkahtaa myös naaras ja saamme seurata pariskunnan kevättoimia kiitollisesti alueen ainoalla lumilaikulla. Sumusta huolimatta kuvatkin onnistuivat kivasti. Tästä on hyvä jatkaa!

Riekko luottaa loppuun asti suojaväriinsä ja onkin monen matkaajan säikyttänyt lähtiessään lentoon kovalla metelillä aivan jalkojen juuresta.

Kivitasku on pohjoisen tyyppilaji. Sen tapaa lähes kaikkialta ohikulkijoita epäilevästi tähystelemästä.

Kiiruna keväthangella. Sumu ei ainakaan täysin estänyt kuvaamista ja olen lopputulokseen tyytyväinen.

Tihkuisassa säässä matka jatkui Inarin kautta Utsjoelle. Matkaa piristi uivelopariskunta ja vähän ennen rajaa taistelevat suokukot aiheuttivat kuvauspaussin laajan suoalueen kohdalle. Pian havaitsin suon laidalla lekuttelevaa liikehdintää ja suopöllöhän se siellä saalisteli. Taivaalla lensi kaakkuri ja keltavästäräkit kisailivat mättäillä. Pian Porkka tarkkakatseisena miehenä äkkäsi piileskelevän jänkäkurpan kasvillisuuden seasta. Kamerat raksuivat ja sitten pääsin huudahtamaan kauan toivotun hälytyksen: "tunturikihu!". Kihu lensi suoraan ylitsemme ja kamera lauloi. Hetken taivasteltuamme onneamme jatkui matka rajan yli Norjanmaahan.

Suokukoilla on päällään monenkirjavia kaulureita ja otteluita käydään tauotta.

Siinä se liitää. Tunturikihu nyt myös vihdoin Suomen rajojen sisällä!

Norjaan päästyämme sää vain muuttui sateisemmaksi ja Varanginvuonosta ei juuri näköaloja nautittu. Vadsö ja Ekkeröya ohitettiin pikaisesti vastoin alkuperäissuunnitelmia. Ennen Vardötä sadepilviin ilmestyi aukko jo haistoimme tilaisuuden pikaiseen puolentunnin staijjiin/kuvaussessioon. Auto ensimmäiseen levennykseen ja putkea kantoon. Ihmetys olikin ilmeinen, kun kiikarit silmille nostettuani ensimmäinen laji, joka verkkokalvoille piirtyi oli retken toinen pääkohde: Leveäpyrstökihu! Huutoa ja käsienheiluttelua Porkalle ja pian kamera sai taas takoa kortille todistusaineistoa etääntyvästä linnusta. Vielä merisirrejen ja isosirrien osoittauduttua kuvausystävällisiksi oli ilo säästä huolimatta ylimmillään.

Toinen tavoite täyttynyt ja jopa dokumenttikuvalla. Matkan alku ei voisi olla lupaavampi.

Merisirri oli yleisin kahlaaja Varanginvuonolla, joskin niiden havaitseminen rantakivikosta on haastavaa.

Isosirriparvia lensi vuononrantaa pitkin huimaa vauhtia.

Vardön saari on 88 metriä merenpinnan alitse sukeltavan tunnelin päässä. Pikkuruisen ja kaikkien aikojen kalleimman kebabin jälkeen suunnaksi otettiin Hamninberg ja sinne johtava kuvankaunis (todella) kapea tie. Heti ensimmäisellä rannalla jalkauduimme kuvaamaan merisirrien ja suosirrien ruokailua vaihteeksi hieman ohuemman pilvikerroksen peittäessä taivaanrantaa. Paikalle lennähti myös kaksi karikukkoa, mutta koska oletin lajin hoituvan helposti myöhemminkin, jäivät kuvat ottamatta. Emme kuitenkaan törmänneet enää retkellämme karikukkoon, kuin yhden ohilentävän ja toisen Porkan hetkettäisesti havaitseman linnun voimin.

Suosirri on kovin pieni juuri ja juuri varpusta kookkaampi kahlaaja.

Tiellä Hamninbergiin lumivallit olivat vielä paikoin yli kaksimetrisiä ja ylänköosuudella vastaan tulivat ensimmäiset lapinsirkut. Saavuttuamme perille laitoimme auton parkkiin rannan tuntumaan. Seuraavan päivän tavoitteena oli koluta merta jääkuikan toivossa. Autosta noustuani otin muutaman askeleen ja katsahdin nopeasti kiikareilla merelle. Aloin välittömästi kävellä takaisin autoa kohti. Porkan tiedusteluun vastasin tyynesti, että lahdella näyttää uiskentelevan jääkuikka. Putki rantaan ja kyllä, siellä se jääkuikka surffaa aalloilla. Olut tölkit aukeavat ja totean matkan kohdelajieni hoituneen ennen kuin ehdimme edes kunnolla putkenvartta pitkin tuijottaa.

Kuin pisteenä iin päälle makuupusseja valmistellessamme auton vierustalle pyrähtää pikkulintuseurue. Kiikarit silmille ja epäuskoinen toteamus Porkan suuntaan: "Noihan on tunturikiuruja!" Muutama kuvaa ja taivastelua myöhemmin ei voi kuin todeta päivän olleen tarjonnaltaan lähes satumainen näin Varangin ensikertalaisille.

Todiste siitä kuinka kaukana Turun +27 asteesta ollaan.

Lapinsirkku on hieno lintu, vaikkei minua kovin lähelle päästänytkään.

En uskonut onneni riittävän kohtaamiseen tunturikiurun kanssa. Kulunut vuorokausi jäi muistiin parhaana lintupäivänäni tähän mennessä.

Seuraavana päivänä oli tuuli yltynyt ja sää entistä hyytävämpi. Olin aamukävelylläni löytänyt lupaavan näköisen kalliomuodostelman, jonka läheisyydessä suulat hakivat vauhtia aalloista. Kipuaminen liukkaalla kalliolla kannatti, sillä suulakuvien lisäksi muistoiksi tulivat kivat tyrskykuvat pikkukajavista ja ohilentävästä, jo toisesta, leveäpyrstökihusta. Makeaa.

Suula omassa ympäristössään. Näiden lintujen kalastelun näkeminen on hieno elämys. Kotoisen kalatiiran syöksyt ovat aika rauhallisia tämän lajin jopa yli 100km/h tapahtuviin hyökkäyksiin.

Pikkukajavia on myös mukava kuvata niiden omassa elementissä keskellä tyrskyjä.

Retken teemakuva: pulmunen, lumisade ja taustana kauniinhohtava ajokki.

Seuraavaksi oli vuorossa itse retki Hornöyan lintusaarelle Vardön lähivesille. Sain tiedusteltua meille yöpymisen majakalle ja saimmekin näin ruhtinaallisesti aikaa kuvata saaren linnut kaikista mahdollisista kulmista. Venematka saarelle kovassa merenkäynnissä johti odotettuun kasteluun. Swedemount kuitenkin piti pintansa ja saarelle asteltiin kutakuinkin kuivin jaloin.

Kuvauspaikkana Hornöya on käsittämättömän hyvä. Tilanteita riittää ja kuvata voi ainakin keväällä ympäri vuorokauden. Saarella pesii häkellyttävät määrät pikkukajavia, lunneja, ruokkeja ja etelänkiisloja. Karimetsot ja pohjankiislat ovat vähempilukuisia, mutta kuitenkin helposti kuvattavissa. Pohjankiisla ehkä vaikeimpana, sillä sen erottaminen etelänkiisloista vaati tarkkaa silmää. Itse paikasta voisi kirjoittaa vaikka mitä. Helpointa lienee todeta sen olevan jokaisen luontokuvaajan kokemuslistalla todellinen unelma ja vielä helpommin budjetoitavissa kuin esim. Amazonin vastaavat elämykset. Mene ja koe on paras neuvo jonka voin antaa.

Karimetsot ovat laiturissa vastassa saarelle tulijoita. Laji on kaunistettu versio suomalaisillekin tutusta merimetsosta.

 Etelänkiislat sujahtelevat ilmassavähän missä sattuu ja läheltä piti -tilanteita syntyy kuvaajan ja muiden lintujen kanssa.

Lunni on ehkä saaren kuvatuin laji hullunkurisen ulkomuotonsa vuoksi. Pikku vipeltäjiä on kuitenkin yllättävän vaikea kuvata niiden sujahdellessa piiloon pesimäkolojensa uumeniin.

Korppi käy saaressa ryöväämässä muiden lintujen munia ja poikasia. Näiden ilmaantuminen on kuultavissa pikkukajavien yltyessä kovaan kiljuntaan.

Eräs harmaalokki päätti pesiä aivan majakalle johtavan polun viereen.

Kummallinen piipitys majakkapolun varrella paljastui vuorihempon lauluksi. Iloinen sekä odottamaton yllätys ja samalla minulle uusi tuttavuus.

Hornöyan reissun jälkeen kiertelimme kuvaillen ja majoittuen siellä täällä vielä Porsangerinvuonon kautta Altavuonolle, josta suunta Kautokeinon kautta Suomeen.

Liro vaihteeksi Pohjoisen tundralla Mietoistenlahden sijaan.

Piekanoita löytyi matkan aikana lekuttelemasta useita kymmeniä.

Altassa oli vuorossa vielä pieni kipuaminen vuonon kauneutta ihastelemaan.

Kaiken kaikkiaan matka oli hieno kokemus, vaikka onnistuinkin gopro-kamerani sen aikana hävittämään. Kilometrejä kertyi noin 3500 ja lajeja 135. Hienoinpia olivat: jääkuikka, tunturikihu, 4 leveäpyrstökihua, 5 suopöllöä, myrskylinnut, suulat, tunturikiurut ja vuorihempot. Kuvattavaa oli enemmän kuin akku ja muistikortit antoivat myöden. Varangi tarjoili unohtumattoman kattauksen.