Flashback

Näin sateisen päivän kunniaksi on aika matkata menneeseen. Tarkalleen ottaen vuoden 2011 syyskuun lopulle, jolloin Kim Jong-il vielä katseli asioita ja Krimkin oli osa Ukrainaa. Tällöin myös kaksi matkamiestä suuntasivat valkoisen ratsunsa nokan kohti pohjoista tavoitteenaan kokea Lapin erämaat ja Jäämeren kylmyys.

Reissun ensimmäisenä päivänä matkattiin rauhalliseen tahtiin ensin Ouluun ja kahvittelujen jälkeen Rovaniemelle yöpymään. Kaikille jotka eivät vielä tienneet: Rovaniemi on siis kaupunki. Ei tästä enempää. Eikä myöskään paikallisesta yöelämästä.

Seuraavana päivänä päästiin jo itse asiaan combon kiitäessä napapiirin paremmalle puolen. Matkalla Ivaloon oli ohjelmassa kiipeäminen Saariselän huipulle. Suoritus osoittautui helpoksi huipulle johtavan asfalttitien johdosta.

Combo ja Saariselän tienoo. Kuvan kyseinen Combo ei kuitenkaan ole meidän luotettava ajokkimme, sillä meillä oli kuvan autoon nähden yksi tärkeä lisävaruste.

Välttääksemme säikyttämästä vuorten villieläimiä oli Combomme naamioitu lähes täydellisesti taustaan katoavaksi. Kyseinen häive-tekniikka optimoitiin Inarin ja Kittilän välisellä 200 kilometrin hiekkatiellä.

Ivalo kuuluu Inariin, joka on pinta-alaltaan Suomen suurin kunta ja sen väestöntiheys hipoo puolta henkeä per neliökilometri. Tästä syystä metsässä kulkiessamme en muista missään vaiheessa törmänneemme muihin ihmisiin. Tämä oli hyvä, sillä erämaan rauhaisuus toimii hyvänä vastapainona lähiöihin kyllästyneelle.

Syksyn värit ovat näyttävimmillään juuri pohjoisessa.

Sopulivuoden johdosta tuntureilla riitti vilskettä. Elävät ja kuolleet sopulit täyttivätkin lähes jokaisen neliömetrin. Tästä syystä hiiripöllöjä oli ihan kuvattavaksi asti. Matkan edetessä jyrsijä-invaasio alkoi saada jo koomisia mittasuhteita joissa ajelehtivien raatolauttojen muodossa. Ivalojoki lienee sopuleiden Ganges.

Ivalosta matka jatkui taas Kilpisjärven kautta Jäämerelle Norjaan. Tarkempien matkasuunnitelmien puutteen johdosta päätimme sadan kilometrin vuonojen kiertelyn jälkeen hakeutua Øksfjordjøkelen nimiselle jäätikölle. Matkaa Skibotnista kertyi noin 200 kilometriä. Yö autossa parkkipaikalla ja seuraavana aamuna kuudelta reippaasti liikkeelle.

Parkkipaikalta matkaa jäätikölle kertyy noin 8 kilometriä suuntaansa, josta osa hyvinkin vaikeakulkuista. Siksi en suosittelisi sitä lapsille tai lapsenmielisille.

 

Parin kilometrin päässä aloituksesta on piknik-alue hienoin näköaloin jäätikölle. Tästä eteenpäin kulku on ns. omalla vastuulla ja kulkijoita varoitetaan kivivyöryistä.

 

Ja kyllähän niitä kiviä ajan saatossa on vyörynytkin.

 

Jäätiköt saavat auringon niihin osuessa kauniin sinisen hohteen. Ilmastonmuutoksen on sanottu vaikuttavan eniten juuri jäätiköiden muodostumiseen. Øksfjordjøkelen korkein kohta on jo supistunut kolmellatoista metrillä aiemmin mitatusta arvosta.

 

Onnistuneen jäätikköseikkailun jälkeen oli hyvä suunnata takaisin Skibotniin ja sieltä taas takaisin Suomen puolelle. Matkan aikana on hyvä pitää silmät avoinna sillä komeat merikotkat lentävät usein vuonon rantaan syömään ja merellä voi nähdä monenlaisia valaita. Lisäksi jyrkillä vuonoteillä järjestetään usein rallin erikoiskokeita ja varsinkin norjalaiset rekkakuskit ottavat niihin mielellään osaa.

 Myös maisemat saavat oikeutetusti osan matkaajan huomiosta.

Kilpisjärveltä Skibotniin tultaessa ja heti oikealle käännyttäessä eteen tulee alueen suurin parkkialue aivan vuonon rannassa. Tämä on hyvä paikka budjettimatkaajille ja niille jotka haluavat rentoutua Jäämeren rannalla, sillä muilla rantakaistaleilla on harvoin parkkitilaa.

Noin puolessa välissä Kilpisjärveltä Skibotniin sijaitsee Rovijoki, joka on ihan näkemisen arvoinen varsinkin putouksen kohdalla. Keväällä pauhu lienee aikamoinen, mutta näin syksyllä oli tyytyminen vähän vaatimattomampaan esitykseen.